Kukaan ei voi välttää vanhenemista ja lopulta kuolemaa. Tästä ihmiset ovat samaa mieltä. Yhtäältä on lohdullista kuolla ja aikanaan päästä pois maailman vaivoista. Toisaalta taas tuntematon pelottaa. Olenko elänyt hyvän elämän, että voin kuolla rauhassa? Saanko rangaistuksen eletystä elämästäni? Millaisen muiston jätän itsestäni? Olenko vastuussa siitä mitä omaisuuteni saa aikaan maailmassa? Omaisuudella ei olekaan minulle niin suurta merkitystä – en saa mitään mukaani.
Toisia puhuttelee tieteellinen selitysmalli
Luonnontieteilijän mielestä ensimmäisen elävän olennon nimi on Eeva, hän on kaikkien elävien äiti, molekyyliketju, yksinkertaistettu versio nykyisestä RNA:sta. Tässä Eevalla tarkoitetaan molekyylirypästä, joka alkoi kopioida itseään. Kopiointi sai lopulta valtavat mittasuhteet ja tästä elämän muodot saivat alkunsa.
Tämä ajatusmalli on sen verran hyvä, että kannattaa yrittää todistaa se käytännössä oikeaksi. Tieteilijä (Nobel-palkittu) pyrkii saamaan aikaan keinotekoista elämää. Hän liottaa RNA:n rakenneosia koeputkessa siinä toivossa, että ne liittyisivät monimutkaisemmiksi ketjuiksi, joista lopulta syntyisi jonkinlainen elävä olento. Aina kannattaa yrittää mutta tieteen saavutukset eivät vain ole niin pitkällä, että voitaisi tietää miten ja miksi elämä on syntynyt.
Sattumalta syntyminen merkitsee, että sinä, minä ja vaikka koivun lehti olemme samaa alkuperää ja sukua. Meidän tarkoituksemmekin on sama maailmankaikkeudessa: syntyä sattumalta, lepattaa hetki ja kuolla. Eikä kuoleman jälkeen ole mitään. Tässäkin lohduttomassa ajatusmallissa on kysymys uskosta ja ajatusta pidemmälle vietynä uskonnosta. Ainakaan tuonpuoleisesta elämästä tai sen puuttumisesta ei ole tieteelle kelpaavaa faktaa olemassa.
www.kaksikirjaa.fi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti